"Sanelma"

...pienestä tytöstä, jota ei juksata. Siitä hetkestä, kun lapsi alkaa epäillä, ettei kaikki ole totta, mitä kerrotaan. Ehkä äiti ei olekaan maailman luotettavin ihminen? Jotain on jonkin takana, mutta se ei vielä näy selvästi, ei löydä muotoaan.

Elämässä on oltava epäilystä, muuten ihminen on liian avoin, liian haavoittuvainen. Mieli ei kestä sellaista painetta, iskuja vasten kasvoja. Kaikkea ei tule ottaa tosissaan: On olemassa monenlaista huumoria,  jopa ilkeyksiä, tahallisia ja tahattomia täräytyksiä. Kaikesta voi ottaa opikseen.

Ihmisen on hyvä oppia sulkemaan tarvittaessa korvansa, sillä kaiken sen, mitä hyvää kuulet itsestäsi sanottavan, voit käyttää energiana. Sen sijaan kaiken pahan, mitä itsestäsi kuulet, voit laskea tietämättömyyden piikkiin. Toisaalta, ehkä jossain on jotain perääkin... mutta sen voit miettiä itse omassa mielessäsi ja pyrkiä muuttamaan paremmaksi, ihmisenä kasvamisen voimaksi.

Lapselle kaikki on totta hetkessä, kunnes ajatus avartuu ja hetket saavat lisää ajallista syvyyttä. Kuvaan astuvat menneisyys ja tulevaisuus. Asioita aletaan vertailla äskeiseen ja nykyiseen. Vanhempien loogisuus joutuu testiin. Kasvun paikkoja koko perheelle.

Lapsen ilme kertoo paljon, kunnes hän oppii peittämään ajatuksensa ja tunteensa. Olisiko joskus vanhempana käyttöä lapsenomaiselle suoralle ilmaisulle? Olisiko meidän aikuisten helpompi ymmärtää toisiamme, jos edes toisinaan kasvoiltamme voisi lukea aidon tunteen?