"Mustikassa" voin...
...palata marjametsään mielessäni. Syksyiseen metsään, jolloin mustikka-aika on jo takanapäin, marjat ovat pakkasen puraisemia ja litsaantuvat sormien väliin, kun niitä yrittää poimia. Lehdet ovat syksyn syövyttämät, harsoisiksi repeytyneet ja siirtyneet odottamaan lumen suojaavaa vaippaa. Vielä jossain, siellä täällä, lehtiruoti pilkistää vihreänä, punaisena tai kullanhohtoisena mustien marjojen takaa.
Harvakseltaan olen eläissäni marjametsään ehtinyt. Mustikoiden poiminta on loputonta huitomista sääskien ja hirvikärpästen sanelemassa taistossa. Siksi myöhemmin, kun pakkanen on tehnyt tehtävänsä, on kiitollista mennä metsänreunasta syvemmälle ja keräillä mehuisia marjoja suoraan suuhun, vaikka ne jo vähän vettyneiltä maistuisivat. Siinä samalla voi ihailla varvikon syysasua, värien sinfoniaa ja vastavärien harmonista lepertelyä luonnossa. Miten taitavasti luonto muovaa värisointunsa? Kuinka runsaalla kädellä suo meille ihmisille antejaan? Kuinka muistaisimme kaikesta kiittää?
