"Lapsi ja kannel"

... ei ole järjestetty tilanne, vaikka sitä on vaikea uskoa. Vanhempi tyttäremme soitti harrastuksekseen kannelta ja pikkusisko sitä usein ihaillen katseli. Tuona päivänä isosisko oli koulussa ja kannel unohtunut otollisesti pöydälle. Pieni ihminen ei kuitenkaan yltänyt siihen seisoaltaan, mutta hätä keksi keinon: Sopiva jakkara vain jalkojen alle ja ei kun tuumasta toimeen.

Seurasin tuota lapsen touhua sivusta ja huomasin, kuinka määrätietoinen hän oli toimissaan. Liekö ikää ollut tuolloin pari vuotta. Parhaimmassa matkimisiässä, siis. Tarkoin hän oli siskon soittamista katsonut, kun sormien oikeaoppinen ote oli jo hallussa. Kunpa me aikuiset olisimme yhtä ennakkoluulottomia tarttumaan uusiin haasteisiin!

Kaivoin kännykkäkameran esille taskusta, kun aloin epäillä, että jotain kuvattavaa voi tulla silmien eteen nopesti. Niinhän siinä kävi ja otoksesta tuli mainio huolimatta valokuvan heikosta laadusta. Kuvan laatu ei onneksi estänyt tekemästä tuosta lapsen aidosta soittohetkestä lyijykynä- piirustusta. Kaikki kunnia kännyköille, sillä ilman sitä tuo herkkä hetki olisi jäänyt vain silmieni verkkokalvolle kummittelemaan.