"Huurretta Kivillä"...
Työ syntyi tilanteessa, jossa henkilökohtainen menetys oli niin suuri ja sanoinkuvaamaton, ettei sen käsittely ollut mahdollista. Tuntui kuin olisin jäätynyt päältäpäin, huurtunut hyytävässä tuulessa ulkopuolelta saapuvien aaltojen jäisestä kosketuksesta.
Jäätävä sade on kaikille autoilijoille tuttu juttu ja varsin epämiellyttävä sellainen. Tuohon aikaan oli kuin olisin elänyt jäätävässä sateessa kivettyneenä paikoilleni. Enkä vain minä, vaan myös läheiseni. Elin kuin sidottuna paikoilleni läheisten ympäröidessä minut. Kaikki elivät siinä, kohmettuneena paikoilleen kylki kyljessä.
Minulla oli aikaa tarkkailla, aikaa katsella. Yllättäen löysin värit, kivisen ja huurteisen pinnan pienenpienet nyanssit. Jokaisella meistä; jokaisella kivellä oli oma erityislaatunsa, omat ajatuksensa, omat yrityksensä.
Kauempana olevat näin huonommin. He harmaantuivat. Heidän sanomansa oli epäselvempää. Lähimmät säkenöivät, ottivat silmiin ja korviin, jopa pelottivat. Hiljaiset huudot, tuskat, sielun heijastukset.
Koko menetyksen ja surun maailma yhdessä työssä. Kaiken kylmyyden alla eletty ja elämätön elämä. Pysähtynyt aika pakottaa näkemään kauneuden kauheudessa. Tuleeko sieluumme kevät vai jatkuuko talvi?
