"Syysmaisema"

Jälleen on syksy ja kesän sateiden jälkeen on saatu nauttia aurinkoisista päivistä.

Sinä vuonna, kun maalasin "Syysmaiseman", oli erityisen kaunis ruska ja ukkospilviä vaelsi pitkälle syksyyn. Keltaoranssien haavanlehtien ja sinivioletin ukkospilven välinen kontrasti oli mitä herkullisin.

Maisemassa oli muutakin, jonka halusin jäävän elämään taulun pinnalle:

Ensinnäkin vanha, punaharmaa talo, jossa lapsena vierailin sekä talvisin vanhuksilla kylässä että erityisesti kesäisin leikkimässä, jolloin noiden isovanhempien lapsenlapset viettivät kesälomiaan mummolassa. Lasten elämä oli talvella Ruotsissa, kuten niin monien sen ikäisten tämän seudun lastenlasten. Muuttoliike Ruotsiin oli ollut vahvaa 1960 -luvulla ja taisi olla vielä 70-luvun alussakin. Tuo talo on ollut autiona jo vuosikymmeniä. Maaseudun autioituminen on läsnä.

Toiseksi tie, jonka ojat maalauskesänä kaivettiin uusiksi. Sorastettu savitie, joka kevätkesäisin kupruilee roudan sulaessa ja jonka pinnasta lentävät välillä nyrkinkokoiset kivet autojen renkaista ja kesäkuumalla tomu, joka täyttää keuhkorakkulat. Se tie on kuitenkin kotitie. Tie, jota pitkin olen ottanut ensiaskeleet ja jonka mutkat ja kuopat ovat tulleet tutuiksi koulubussin kyydissä. Onpa joskus linkun (=koulubussin, linja-auton) renkaat luisuneet ojaan peilikirkkaalta jäältä ja ainakin kerran on kävelty koulusta kotiin, kun myöhästyttiin kyydistä. Bussien kulkeminen täällä maalla on supistunut lähinnä koulujen lukukausien aikaan, mutta silloin tällöin olen vielä aikuisena istahtanut kyytiin. Linja-autot ovat nykyisin miellyttäviä verrattuna lapsuuden bensankitkuisiin ja kylmiin, koliseviin peltihökötyksiin. Kotiin ne onneksi aikoinaan toivat kuntoonsa nähden ihmeen luotettavasti.

Kolmanneksi aitaus tien vierellä, maalauksen alue, joka herättää eniten kysymyksiä. Valkoiset täplät omituisessa paikassa, maalaamaton alue tai ei ehkä sentään...?

Lehmihaka, jossa nykyisin vartioi sähköinen paimen. Hakaa kiertää ohut lanka, joka kyllä kuljettaa sähköimpulsseja, mutta ei näy juuri lainkaan. Lehmillä ei ole erityisen hyvä näkökyky. Ainakaan vauhtiin nähden ja kauempaa katsellen. Siksi ongelmaan on ollut pakko keksiä ratkaisuja. Hevosten omistajat tuntevat valkoiset muoviset aitanauhat, mutta meidän lehmillä on edelleen metallilanka, johon olemme sitoneet valkoisia muovinauhoja. Nuo nauhanpätkät heiluvat tuulessa. Niinpä kunnon hypyssä oleva lehmä ehtii jarruttaa ajoissa ennen metallilankaa, koska nauhat erottuvat lehmän silmälle. Ei maalaamaton alue, vaan  todellisessa maisemassa olemassa olevia valkoisia nauhanpätkiä... 

Yleensä kaikella on selityksensä. Todellisuus on tarua ihmeellisempi juttu.