Jokainen muistaa sen joululoman, jolloin moni täällä Suomessa odotti kauhulla viestiä tai puhelua Thaimaasta. Ihana lomakohde oli muuttunut kauhun tyyssijaksi, odotettu loma kuolemanvaaraksi. Jälleen oli myönnettävä luonnon oikullisuus ja sen voiman suuruus ihmiseen nähden.
Omaa perhettäni tuo hetki ei onneksi koskettanut henkilökohtaisesti, mutta yleisellä tasolla kylläkin. Myöhemmin luin kirjan, joka kertoi erään perheen menetyksestä - tuon hyökyaallon aiheuttamasta tragediasta. Minua se kirja kosketti syvältä, sillä menehtynyt oli vauva ja omassa perheessäni oli samanikäinen.
Alitajuntani muokkasi asiaa ja loi unen, jossa hohtavat portaat johtivat taivaaseen. Mitä kullekin sana "taivas" merkinnee... Tämän työn takana leijuu tuo uni.
Kuvassa kauhun hetki on ohi. Jos se meille täällä maailmassa merkitsi valtavaa raivaustyötä ja kasoittain ruumiita, niin mitä se merkitsisi aistiemme tuolla puolen?
Ilmassa, taivaalla, on loppumaton joukko henkiä, jotka vaeltavat meistä poispäin. Osa hengistä kantaa "vauvoja". Yksi on kääntynyt katsomaan alas - hän on pienempi kuin muut. Hän on lapsi, joka haluaa tietää, seuraako äiti häntä.
Enkelillä on sylissään ruumis, verta valuva, ruhjoutunut. Enkeli on astumassa portaalle, muutoksen tielle. Sillä tiellä äidistä kuoriutuu henki ja hän pääsee odottavan lapsensa mukaan.
Kaikki eivät olleet niin onnekkaita. Ero on tuskallisempi elää todeksi kuin syöksyminen muutokseen yhdessä.
Kuolema on muutos.
